Kriittinen viikko & salaisuus

Tällä viikolla lenkkiseuralaiseni ovatkin molemmat matkoilla, joten minun pitää pärjätä lenkkeilyssä yksin. Tänään kävinkin juoksemassa tuolla ihanassa säässä meren rantaa pitkin ja juoksua tuli tehtyä putkeen 4km. Alkuun ja loppuun vielä kilometrin kävelyt. Ihan hyvä lenkki siis! Jes!

Luulen myös, että nyt alan jo vähitellen "koukuttua" urheilun tuomaan endorfiiniin. Ainakin juokseminen tuntui kivalta ja kevyeltä ja palkitsevalta. Juuri tätä olen toivonutkin. Siihen 10km juoksuun on tosin vielä matkaa. Nyt kun yksin juoksemisen neitsyys on minulta lähtenyt, tulee tästä viikosta varmaan ihan hyvä.

Eilen en millään ehtinyt tehdä lihaskuntohaastetta, niinpä tein sen tänään aamulla ja teen toisen kerran ihan kohta. Nyt tehtävät onnistuvat jo vähän paremmin.

Epäonnistunut liikuntakannustin

Kerronpa teille yhden salaisuuden, jota vähän häpeän. Olen siis parin viime vuoden aikana kokeillut useampia eri keinoja ja kannustimia saadakseni itseni liikkeelle. Kerran ajattelin, että ehkä raha toimisi motivaattorina, joten puolisentoista vuotta sitten marssin läheiselle kuntosalille ja ostin kuntosalijäsenyyden. Ihan kohtuuhintaisen vielä. Kävin siellä pari kuukautta ja sitten se jäi, mutta sopimusta on vieläkin jäljellä. Ja häpeän tätä kyllä aika paljon, sillä haluaisin vaan unohtaa koko kortin. Maksan kiltisti vaikka sen koko setin loppuun päästäkseni mokomasta eroon...

Tässä siis yksi epäonnistunut keino yrittää liikkua. Raha ei näköjään ollutkaan minulle niin tärkeää, vaikka (aika usein töissä käyvä) opiskelija olenkin. Ehkä vielä joskus kehtaan näyttää naamaani salilla uudestaan.

Terveisin,
Anniina

Pinkit pökät koeajolla & sushi

Enpä ole vielä huomannut tervehtiä teitä neljää (4?!!) lukijaa, jotka blogiani seuraatte! Terve! Jos alkaa joskus kyllästyttää, niin kehitysehdotuksia otetaan vastaan.

Minä RAKASTAN sushia. Kuva täältä.

Tänään käytiin spurttilenkki. 1min reipasta juoksua ja 2min kävelyä. Tämä 10 kertaa. Kyllä imi mehut tästä tytöstä! Lähinnä vaihtelun vuoksi käymme tällaisiakin. Onneksi pistin ne uudet pinkit shortsit tänään, kun oli tuolla vaan aika kuuma juosta. Tosin menin suoraan töistä juoksemaan, joten piti työpaikan vessassa vaihtaa ne päälle ja kävellä keskustassa bussipysäkille asti. Ainakin itsellä oli sellainen olo, että kirkas väri herätti huomiota. (Todennäköisesti ei, mutta olin itse aika tietoinen lyhyiden pinkkien shortsieni räikeydestä, pinkkiydestä ja lyhyydestä.) :D

Kotimatkalla poikkesin sushi-paikassa nappaamassa mukaan annoksen. Ja päätin, että tämän päivän lihaskuntosetti on tehtävä ennen kuin syön sushit! Sain tehtyäkin. Tosin vatsalihakset olivat aika toimimattomat. Ne olivat olleet koko päivän kipeytyneet eilisen harjoituksen jälkeen… Ehkäpä se tästä. Ainakin sushi oli hyvää! Sillä on hyvä palkita itsensä, kun ei sitä voi kovin usein ostaa karsean hinnan takia.

Cheers!

Anniina

Neljän viikon lihaskuntohaaste ja vähän muuta

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla.

Lihaskuntohaaste netin syövereistä

Satuinpa löytämään tämmöisen lihaskuntohaasteen netistä. Ei tässä vaiheessa kesää nyt enää tarvitse bikinikuntoon pyrkiä, mutta noin muuten haluaisin vähän harjoittaa lihaksiani. Olen niin saamaton tekemään mitään tällaista ilman, että joku vähän katsoo tekemisiäni. :D Niinpä, kun löysin tämän, päätin, että raportoin saavutuksistani ja lusmuiluistani tänne.

Ehkä vähän muokattuna versiona koitan tehdä seuraavat asiat joka päivä neljän viikon ajan. Sarja tehdään siis kahdesta kolmeen kertaan peräkkäin. Ei tuossa nyt varmaan kovin kauan mene aikaa jos sen tekee vaikka aamulla ennen suihkua.

1. Punnerrukset, 12-15 kpl

Minua niin kismittää, etten oikein ole onnistunut koskaan miesten punnerruksessa. En pääse kuin ihan vähän matkaa alemmas, ennen kuin käteni sanovat stop. Jos menen siitä alemmas, rojahdan matolle. Tavoitteena olisi  saada aikaan yksi (1) oikeaoppinen miesten punnerrus joka menee edes kohtuullisen alas. Nämä punnerrukset tulevat siis aluksi olemaan naisten mallia. (Yleensä ottaen kyllä kavahdan naisten ja miesten erottelua, jos kyse on mistä tahansa paitsi selkeistä fyysisistä eroista. Minulle ei ole "naisten töitä ja miesten töitä". Onko näillä eri punnerrustyyleillä muita nimiä?)

2. Kyykky, 15 kpl

Ehkäpä kyykkimisestäkin on hyötyä. Tuolista vaan kiinni ja alas. Ohjeessa sanotaan, että takapuolta pitää työntää taaksepäin mahdollisimman paljon.

3. Lankku, pyrkimys 60 sekuntiin

Katselen sitten kestoja kellosta ja toivon, että kestot pitenevät päivien myötä.

4. Vatsalihasliikkeet (istumaan nousut), 20 kpl

Ohjeessa sanotaan, että liike pitäisi tehdä jalat suorina. Tästä saatan ottaa vähän vapautusta. Mutta tarkoitus olisi saada nuo 20 liikettä minuuttiin.

Ja jos jaksan tätä tehdä (ja siitä tulee tapa), niin lisään neljän viikon jälkeen tuohon ehkä vielä viidennen liikkeen. Rehellisesti sanottuna vähän epäilyttää, että ei onnistu. Olenhan minä tehnyt vastaavia päätöksiä monesti aiemminkin ja ne ovat sitten jääneet. Teen haasteelle ehkä jonkun oman sivun tai vastaavan tähän blogiin. Muut saavat vapaasti liittyä mukaan! Ehkä annan itselleni jonkun kivan suoritusmerkin onnistuneen suorituksen jälkeen. :P

Edit: Kokeilinpa tuota saman tien. Järkyttävät tulokset on luettavissa täältä. Tekee jo mieli luovuttaa, mutta ei kai sitä enää voi kun teksti on julkaistu.

Päivän liikuntafakta, osa 1

Netin syövereistä löytyi myös uutinen liittyen Alzheimerin tautiin, joka on siis yleisin dementian muoto. Artikkelin mukaan hyvät elämäntavat ehkäisevät kyseisen taudin puhkeamista. Jopa puolet tautitapauksista johtui seitsemästä elämäntapaan liittyvästä tekijästä, jotka ovat:

1. vähäinen liikunnan määrä

2. diabetes

3. keski-iän liikalihavuus

4. tupakointi

5. korkea verenpaine

6. masennus

7. matala koulutustaso

Kuten tiedämme, liikunta (ja ruokavalio toki) vaikuttaa painoon (kohta 3) ja ylipaino lisää riskiä diabetekseen (kohta 2) sekä korkeaan verenpaineeseen (kohta 5). Periaatteessa liikkumalla hyvin voi siis poistaa listasta jo neljä tekijää!

Uupunut minä

Eipä tullut eilen kirjoitettua mitään. Olin niin nuupahtanut lenkin jälkeen, ettette uskokaan. Maanantai oli välipäivä ja eilen oli tarkoitus vetää kevyehkö lenkki, mutta lihakset eivät olleetkaan palautuneet sunnuntain 45min juoksusta. Jalat tuntuivat olevan lyijystä tehdyt eikä askel kulkenut yhtään. Piti lyhentää alkuperäisen suunnitelman 3x15min juoksu (3min kävelytauoilla) 1x15min ja 2x10min setiksi. Sen jälkeen olin harvinaisen kuollut. Mitähän huomisen lenkistä tulee? Tarkoitus olisi tehdä spurttiharjoituksia juosten reipasta vauhtia minuutti ja kävellen kaksi.

Jos teillä on jotain hyviä palautumiskikkoja niin otan niitä kyllä mielenkiinnolla vastaan!  En ole vielä ostanut mitään palautusjuomia ym. kun en oikein tiedä niistä mitään.

Tänään meinasin vielä illalla käväistä jollain tunnin reippaalla kävelyllä katsellen potentiaalisia lenkkeilymaastoja kodin lähettyviltä.

Terveisin,

Anniina

Tähtäimessä 10km

Eli tosiaan lenkkeily on nyt tällä hetkellä valitsemani liikuntamuoto. Kun saan sen rullaamaan, niin sitten keksin lisäksi jotain, mikä vahvistaisi etenkin käsien lihaksia.

Seinäkiipeilytekstin lopussa mainitsinkin, että se kiipeilytuokio antoi minulle rohkeutta pyytää paria kaveriani lenkkeilemään. Näinpä siis tein. Tapasin pari kaveria edellisestä työpaikastani viitisen viikkoa sitten ja sovimme treffit urheilukauppaan asianmukaisia asusteita ostamaan. Itseltäni puuttui kokonaan juoksukengät ja juoksuhousut. Omistin vain yhdet pitkät verkkarit ja siinä se. Kiertelimme muutamassa paikassa ja ostin kengät (ja kävin ilmaisen jalka-analyysin ja opin, kuinka kengät pitäisi sitoa oikeaoppisesti :D) ja capri-malliset housut.

Sittenpä koitti aika lähteä ensimmäiselle lenkille. Varmaan koko homma olisi jäänytkin siihen, jos mukana ei olisi yhtä todella urheilullista likkaa.  Puuskutin ja muutuin punaiseksi ja jouduin välillä kävelemäänkin kun ne kaksi muuta hölkkäsivät. Mutta ei se mitään. Jostainhan se on aloitettava. Nyt neljän viikon jälkeen juoksu kulkeekin jo paljon mukavammin. Eilen meni tosiaan se 45min putkeen. :)

Teemme intervalliharjoituksia ja vähän muutakin. Pääpiirteittäin lisäämme juoksun määrää ja vähennämme välissä olevien kävelytaukojen pituutta. Aluksi oli tarkoitus noudattaa valmista ohjelmaa, mutta otimme hyvin vapaat kädet sen noudattamisen kanssa. Tämän lisäksi olemme käyneet yhdellä pitkällä kävelylenkillä ja tehneet kerran spurttiharjoituksia juosten lujaa 1min ja kävellen 2min (x10).

Tavoitteemme on aika iso. Tarkoitus olisi juosta tämä. Siis ei se maraton vaan edeltävänä päivänä tapahtuva Rantakymppi. Tavoitteena päästä se maaliin juosten (ilman mitään aikarajaa).

Päivittelen tänne tuntojani sitä mukaa kun harjoittelu etenee. Saapa nähdä onnistuuko, mutta onpahan jotain, mitä tavoitella. Tämä on todella todella iso askel minulle. Tuskinpa kukaan liikunnanopettajistanikaan uskoisi, että se liikuntaa vihaava nörtti joskus vapaaehtoisesti harjoittelisi 10km juoksua varten! (Tai siis en minä liikuntaa vihannut, olin vain tosi tosi huono ja häpesin sitä.)

Lisäksi juttelimme eilisellä lenkillä, että jos se 10km menee syksyllä, niin vuoden päästä saattaisi mennä jo puolimaraton samaisessa tapahtumassa! Hui! :) Toivottavasti innostus pysyy sinne asti.

Terveisin,

Anniina

P.S. Nyt on tullut blogia päivitettyä ihan hirveän usein. Kohta se alkuinnostus varmaan laantuu siihen kertaan tai pariin viikossa. Elkää sitten ihmetelkö. :)

Vähän shoppailua ja supersunnuntai!

Olisipa niin ihanaa, jos vähän näkyisi lihaksia ja kävisin aktiivisesti kaiken maailman liikuntatunneilla (niitä on niin monia kiinnostavia Zumbasta Bodycombattiin), mutta en näe, että se ihan vielä onnistuisi. Olen kuitenkin reilut 20 vuotta elänyt sohvaperunana ja geenit ovat pitäneet minut hoikkana. Niin oli tapaus vanhempienikin kohdalla, kunnes kolmen kympin jälkeen isän elopaino alkoi kasvaa ja menikin jo aika pahaksi, ennen kun hän kuusikymppisenä alkoi urheilla oikein kunnolla. Samaa en halua itselleni. Haluan pitää painon tässä näin ja kehittää paremman kunnon itselleni ilman että asiaan tulee joskus 20 kilon lisäyksen jälkeen havahduttua.

Haluan ottaa myös rauhallisesti liikunnan aloittamisen kanssa. Jos vedän kalenterin heti täyteen kaikkea, pelkään kyllästyväni. Tarkoitus olisi päästä ensin jonkunlaiseen vauhtiin ja sitten, kun ihan aikuisten oikeasti pystyn menemään yksin lenkille, lisätä liikuntakertoja. Sama tämän blogin kanssa. Tuntuu, että näin alkuun juttu luistaa. Koitan vähän jemmailla teksti-ideoita, että voin sitten käyttää niitä, jos/kun joskus ei ajatus kulje.


Lisää vaatteita lenkkipolulle

Tuossa viime yönä keksin, että tarvitsen jumppamaton. Sellaista kun en satu omistamaan. Lisäksi haaveena on ollut ostaa urheilurintsikat. Tai oikeastaan niitä olenkin jo kaipaillut. Eli pyörähdin siis Stadiumilla tänään.

Ostokset. Kuvan saapi isommaksi klikkaamalla

Mukaan tarttui jumppa/joogamatto, sininen huppari, samanlaiset capri-malliset juoksuhousut kun minulla jo onkin, pinkit shortsit ja kahdet urheiluliivit (musta ja valkoinen). Täytyyhän sitä välillä vaatteitakin ostaa. Nyt ei tarvitse aina joka toinen päivä pestä puolityhjää koneellista yksien housujen takia, kun on useammat housut.

Nuo pinkit shortsit ovat kyllä oikeasti pinkimmät, kuin tuossa kuvassa. Kännykällä nappasin kuvan, niin ei ole ihan järjestelmäkameralaatuinen. Pinkki ei yleensä ole minun värini, mutta shortseja olen ainakin helteellä juostessa kaivannut. Ajattelin värillä vähän räväyttää ja nauttia nyt kun luulen uskaltavani vetää nuo päälleni. Eli jos tässä tulee helteitä, niin otan ne silloin käyttöön. Muussa tapauksessa vasta sitten syksyllä kun aion uskaltautua yliopistoliikunnan tunneille! :)

Uskomattomat 45min hölkkää putkeen!

Tänään tuli tosiaan myös käytyä lenkillä. Tavoitteena oli juosta 30 minuuttia ja miniminä 20. Uskomukseni oli siis, että pystyn juoksemaan jotain siltä väliltä. Aloitimme toki 10min alkulämmittelyllä johon kuului myös 2min hölkkää ennen kuin varsinainen urakka alkoi. Tämä oli siis ensimmäinen testi, jonka avulla oli tarkoitus saada vähän viitettä siitä, miten todennäköistä 10km juoksu syksyllä on.

Noh.. ennen 20 minuutin täyttymistä olikin semmoinen olo, että eihän tästä tule mitään. Mutta kun 20 minuutin maaginen rajapyykki ylittyi, alkoi juoksu kulkea. Kohta oli 30 minuuttia hölkkää takana, sitten päätimme tädätä 35 minuuttin. Sen täyttyessä päätimme, että juoksemme vielä 40 ja lopulta 45 minuuttiin asti. Siinä vaiheessa lihakset alkoivatkin jo ilmoitella väsymyksestä ja 45 minuuttia oli varmaan aika lähellä maksimia, mitä kroppa kestää.

Mutta huh huh! Se oli paljon enemmän kuin alunperin luulin. Tämä neljä viikkoa on todella tehnyt tehtävänsä. Ja ennen kaikkea olen päässyt eroon siitä hirveästä hengen haukkomisesta, että happi loppuu. Nyt hengitys kulki koko ajan aika tasaisesti. Ihan superia! Nyt se 10km syyskuussa ei näytäkään enää niin utopistiselta.

Hölkkäsimme kesäisissä Lauttasaaren maisemissa. Enpä ollut siellä aiemmin käynyt. Kuva täältä.

Terveisin,
Anniina

Kaikki alkoi seinäkiipeilystä

Kerron nyt vähän, mistä tämän kesän rohkeus liikuntaan alkoi. Todellakin siis tänä kesänä, juuri nyt parin viime viikon aikana, olen tuntenut oloni hyväksi ja ihan oikeasti huomaan kehittyväni. Olen vielä mieleltäni vielä vähän jumissa siinä, miltä liikkumiseni näyttää muiden edessä. Onneksi kuitenkin lenkkiporukka on niin hyvä, että en välitä yhtään, miten paskalta näytän heidän edessään. Ja kun juostessa on muuta tekemistä (juoruilu, juttelu, juoksemiseen keskittyminen) niin ei sitä kiinnitä huomiota vastaantulijoihin tai ohittajiin. Kun keskittyy johonkin muuhun, ei oikein välitä, miltä näyttää. Nyt kun jo neljä viikkoa on käynyt juoksemassa, huomaan, että niillä varusteilla ei muutenkaan ole mitään väliä.

Kuva täältä

Mutta kuitenkin, kaikki alkoi toukokuussa, kun yhdestä harrastuksestani tuntemani kaverit päättivät järkätä seinäkiipeilykerran. Ja kysyivät minua mukaan. Ja uskalsin sanoa kyllä. Seinäkiipeily kuulosti hauskalta ja toivon, että se voisi oikeasti olla hauskaa.

Kun päivä läheni, huomasin ajattelevani asiaa yhä enemmän ja enemmän. Entä jos mokaan? Entä jos olen paska? Entä jos minun vaatteeni ovatkin ihan erilaiset kuin muilla? Miten sinne pitäisi pukeutua? Käynkö suihkussa sen jälkeen? Enhän tiedä yhtään mitään tällaisten sosiaalisten tilanteiden pukeutumis- ja käyttäytymiskoodista. Kysyinkin kaveriltani, mitä pitäisi laittaa päälle.

Huomasin, että edeltävänä iltana jännittäväni ja hermoilevani. Ihan oikeasti. Siis hermoilevani sitä, että vietän seuraavana päivänä pari tuntia läheisten kavereideni kanssa seinäkiipeillen. Oli vaikea nukahtaakin. Pyörittelin päässäni skenaarioita, joissa mokaan tai joku sanoo minun olevan surkea. Vaikka kyse oli kavereistani, eikä heistä varmaan kukaan koskaan sanoisi toisen olevan surkea. Silti jännitti.

Seuraavana päivänä koitin kovasti miettiä mitä otan mukaan. Otin shampoot ja muut, koska en tiennyt, kuinka hikinen sitä onkaan sen jälkeen. Matkalla paikalle huomasin, että olin hermostuksissani unohtanut pyyhkeen. Enkä missään nimessä halunnut olla myöhässä. Onneksi ehdin poiketa kauppaan ostamaan uuden sellaisen.

Ei me nyt ihan näin vaikeita seiniä menty :)

Paikalle saavuttuani tunsin olevani kaikkea muuta kuin kotonani liikuntakeskuksessa. Tuli vähän samanlainen olo kuin urheiluvälinekaupoissa, että muut näkevät ulospäin, miten epäliikunnallinen olenkaan. Löysin tuttuni, vaihdoin vaatteet pukkarissa (ja olivat ne ihan hyvät vaateet) ja menin kiipeilyseinien luokse.

Minua jännitti ihan hirveästi. Niin hirveästi, että sanoin siitä kaverilleni ja aloinkin yhtäkkiä itkeä. Muut luulivat, että jännitän korkeita paikkoja. Minä jännitin koko sosiaalista tilannetta. Tunsin olevani punainen ja koitin kovasti rauhoittua. Joku tarjosi minulle paperinenäliinan ja toinen tuli kysymään, onko jotain sattunut. Hengittelin ja yritin päästä yli yhtäkkisestä tunnepuuskasta. Lopulta rauhoituinkin kun sain hetken olla rauhassa ja järkeillä tilannetta. Tämä on aika selkeä esimerkki siitä, mitä liikunnan jännittäminen minulle todellisuudessa on. En oikein osaa sanoa mistä tunnekuohahdus johtui; oliko se juuri jännitys vai se, että olin vihdoin tekemässä jotain mikä oli minulle aika big thing, eli olin ylittämässä itseni, vai kumpaakin?

Itse kiipeily oli hauskaa. Ja olinkin aloittelijaksi varsin hyvä (tai ehkä kaverini vain sanoi niin saadakseni oloni hyväksi). Tunsin, että liikunta voi oikeasti olla kivaakin. Kiipesin kaksi helpointa seinää ihan ylös asti ja tunsin saavuttaneeni jotain. Sellaista tunnetta en muista koskaan kokeneeni liikuntaan liittyen. Se oli todella hyvä päivä ja sellainen ensiaskel, jonka ottamisen jälkeen uskalsin pyytää yksiä toisia kavereitani lenkkiseuraksi. Se oli ensimmäinen oikea positiivinen liikuntakokemus.

Terveisin,

Anniina

Tavoitteena hyvä liikunnallinen itsetunto

Näin alkuun haluaisin vähän kertoa lisää tavoitteestani. Eli tarkoitus olisi päästä eroon siitä jännityksestä, mikä liikuntaan minulla liittyy. Ei yksilöliikuntaan, vaan nimenomaan liikuntaan muiden edessä. Haluaisin kyetä osallistumaan joukkuelajeihin ja tuntea oloni edes keskinkertaiseksi. En aiemmin edes halunnut liikkua yhden ihmisen silmien edessä, mutta tästä olen tänä kesänä onnistunut pääsemään eroon. Olen kesän aikana todellakin ylittänyt itseni, mutta joukkuelajeja en vielä haluakaan kokeilla. Niiden aika on sitten kun peruskuntoni on hyvä. Eli ehkä ensi keväänä.

Minulla ei ole minkäänlaista laihdutuksellista tavoitetta. Olen itse asiassa aika hoikka ja ollut lapsena alipainoinenkin. Nykyään olen normaalipainoinen ainakin painoindeksini mukaan. Haluan siis pysyä tässä painossa, mutta nostaa yleiskuntoani ja kehittää vähän lihaksia. Tällä hetkellä esimerkiksi käsivarteni ovat suorat tikut, joissa ei lihaksista näy merkkiäkään. En ole oikeastaan käyttänyt käsieni lihaksia koskaan, jos sitä koululiikuntaa ei lasketa, sekä yhtä yksittäistä seinäkiipeilytapahtumaa tuossa alkukesästä.

Mutta loppujen lopuksi ulkonäölläkään ei ole väliä. Se ei ole minun päätavoitteeni.

Kuulen aina joskus, että minua luullaan sporttiseksi juurikin vartaloni takia. Sporttinen en ole todellakaan. Minulla ei ole koskaan ollut mitään liikunnallista harrastusta. Olen kahtena kesänä noin 10-11-vuotiaana käynyt tenniskerhossa. Suoritin myös green cardin muutama vuosi sitten (kun sain kurssin lahjaksi), mutta sitä en ole kertaakaan käyttänyt. Siinäpä minun ”harrastukseni”. Lihaskuntoa ei ole melkein lainkaan ja hengästyn todella nopeasti. Tai ainakin ennen kesää hengästyin.

Tavoitteeni on siis liikunnallisen harrastuksen aloittaminen (ja miksei useammankin) ja niissä pitäytymisen. Tarkoitus on koko loppuelämä harrasta liikuntaa kerran pari viikossa. Tarkoitus on uskaltautua kokeilemaan eri lajeja ja oppia nauttimaan liikunnasta oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä.

Ja nyt paljastan salaisen aseeni, eli lenkkeilyn. Tähän mennessä se on toiminut. Olen käynyt nyt hölkkä- ja kävelylenkillä (siis intervalleja teen juoksua lisäten ja vaihdellen) 10 kertaa neljän viikon aikana, eli pari kolme kertaa viikossa. Yksin minulla ei ikinä koskaan olisi siihen motivaatiota. Kokeilin yhtä lenkkiohjelmaa 15-vuotiaana ja luovutin 3 viikon jälkeen. Nyt olen juossut enemmän ja se on oikeasti hauskaa! Siis liikunta on hauskaa. Oikeasti. En olisi kouluaikoina ikinä uskonut.

Oikeastaan lenkkeily ei ole salainen aseeni vaan seura. Kaksi upeaa nuorta naista, joista toinen on suhteellisen normaalikuntoinen ja toinen semmoinen himourheilija, että oksat pois. Jälkimmäinen kyllä pitää huolta, että juoksemme ja tsemppaa, mutta ei ole kuitenkaan kokenut lenkkeilijä, eli homma on uutta hänellekin. Ja liian tiukkapipoiseksi ei saa mennä, joten pidämme vauhdin sellaisena, että juoruta voi samalla kun juoksee!

Ja täytyyhän tässä olla päätavoitekin, eli joku juoksumäärä. No, tarkoitus olisi pystyä juoksemaan 10km syyskuussa eräässä tapahtumassa.

Kerronpa seuraavaksi, miten tähän päädyin ja miten otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin liikkumaan toisten kanssa.

Tavoitteet:

Pitkä tähtäin: hyvä liikunnallinen itsetunto, pysyvä harrastus, uskallus lähteä joukkuelajeihin, terveelliset elämäntavat

Keskipitkä tähtäin: peruskunto nousuun, lihaskunto nousuun, eri lajien kokeilemista, 10km juoksu

Lyhyt tähtäin: juoksua pari kolme kertaa viikossa, hyvä fiilis, positiivisia kokemuksia

Vinkkejä, ajatuksia ja kokemuksia otetaan vastaan! :)

Terveisin,
Anniina

Alkusanat

Kaikki me emme päässeet kokemaan koululiikunnan iloja. Älä ymmärrä minua väärin, kyllä minullakin koululiikuntaa oli ihan yhtä paljon kuin muillakin. Koko peruskoulun ajan ja lukiossa kaksi vuotta. Mitään iloja siinä ei vaan ollut. Nyt olen nämä muutama vuotta lukion jälkeen ollut lähes liikkumatta vedoten ties mihin kiireisiin. Ja kiireisenä olen itseäni pitänytkin opiskeluiden, harrastusten (ei liikunnallisten) ja työn puitteissa.

Mutta jos totta puhutaan, koululiikunta jätti minuun jonkunlaisen trauman. Enkä usko olevani ainoa Suomessa.

Kuvan omistaa BMW Golfsport

Olen yrittänyt muutamia kertoja aloittaa pysyvän liikunnallisen harrastuksen. Tai edes tehdä jotain yksittäistä. Minulla on sisäinen halu harrastaa liikuntaa ja olla urheilullinen, lisäksi jo eläkkeellä olevat vanhempani ovat nyt ottaneet aktiivisen otteen liikuntaan ja ovat katsoneet liikkumattomuuttani huolestuneina. Valitettavasti vain liikunnallinen itsetuntoni on aika lähellä nollaa ja nämä muutamat yritykset ovat tosiaan jääneet yrityksiksi. Niistä kerron tarkemmin lisää myöhemmissä kirjoituksissani.

Liikunnallinen itsetunto

Mitä se siis tarkoittaa jos liikunnallinen itsetunto on lähellä nollaa? Se tarkoittaa sitä, että olen kateellinen niille, joilla on hyvä kunto. Se tarkoittaa sitä, että häpeän omaa rapakuntoisuuttani ja olemattomia lihaksiani. Se tarkoittaa sitä, että en uskalla lähteä mukaan joukkueurheiluun, koska en osaa mitään ja pelkään muiden nauravan tai muuten katsovan minua alaspäin (tosin tätä tuskin tapahtuisi oikeasti, mutta se on absurdina pelkona päässäni). Se tarkoittaa sitä, että en uskalla liikkua muiden ihmisten edessä ja jännitän. Jännitän, jännitän, jännitän. Ja tämä jännitys aiheuttaa sen, että jonkun pyytäessä minua mukaan haluaisin niin kovasti sanoa kyllä, mutta sanon ”Minulla on valitettavasti muuta tekemistä” tai ”Olisipa kiva tulla, mutta jätän tällä kertaa väliin” ja toivon, että tämä joku puhuisi minut ympäri.

Ja kehtaanpa vielä väittää, että olematon liikunnallinen itsetuntoni juontuu lapsuuteni negatiivisista kokemuksista.  Lähinnä koululiikunnasta, mutta myös siitä, että vanhempani eivät koskaan kannustaneet minua mihinkään liikunnalliseen harrastukseen (muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta) ja olin koulussa auttamatta paska. Jos jotain koululiikunnassa opin, niin sen, että olen täysi paska. Kiitos vaan.

Minua ei koskaan kiusattu, mutta luulen, että tämä homma juontuu myös siitä kontrastista, että olin kaikessa muussa erittäin hyvä, mutta koululiikunnassa olin aina huonoin. Aluksi ajattelin, että ei kai minulla voi mitään traumaa tämän takia olla. Sainhan sentään kasin tai vähintäänkin seiskan liikunnasta. Mutta nyt kun katson näitä muutamaa vuotta taaksepäin, huomaan, että minulla on oikeasti ongelma. Minulla on pakko olla joku trauma, jos muistot lapsuudesta ihan konkreettisesti vaikuttavat siihen, että en liiku ja jännitän liikuntaan liittyviä tapahtumia. Se ei voi olla tervettä.

Katse eteenpäin

Kuvan omistaa allposters.com

Kuitenkin haluan olla normaali ja haluan nauttia liikunnasta. Haluan kokea sen ja noudattaa jotakuinkin terveellisiä elämäntapoja. Haluan, että kun olen vanha, pystyn pitkään liikkumaan omatoimisesti ja aivoni vielä raksuttavat. Haluan pystyä palaamaan normaalisti takaisin kuntoon mahdollisen sairastumisen, leikkauksen tai raskauden jälkeen. Näihin kaikkiin vaikuttaa peruskunto, joka minulla on siis olematon.

Nyt minusta tuntuu, että olen ehkä vihdoin onnistunut ottamaan itseäni niskasta kiinni. Juuri nyt tällä viikolla minulla on viimein sellainen olo, että haluan liikkua ja olen keksinyt mahdollisen terapiakeinon, jonka avulla alan vähitellen purkaa mielessäni olevaa blokkia eri liikunnan muotoja kohtaan. Tämän blogin perustin, jotta pystyn käsittelemään näitä asioita päässäni ja jakamaan mahdolliset onnistumiseni ja epäonnistumiseni teidän kanssanne, jos tätä blogia kukaan tulee lukemaan. Kirjoittamisen toimivuudesta voin sanoa ainakin sen verran, että olen jo nyt pelkästään tämän yhden tekstin kirjoittamisen aikana päässyt pyyhkimään tunnepurkauksen aiheuttamia kyyneleitä.

Positiiviset kokemukset avaimena

Tulen siis kirjoittamaan siitä, miten puran koululiikunnan minuun aiheuttamia negatiivisia tunteita ja miten liikunnallinen itsetuntoni (toivottavasti) paranee prosessin myötä. Katsotaan miten käy. Olen tässä muutaman viikon aikana päässytkin jo hyvään vauhtiin. En ole vielä lukenut vertaisteni kirjoituksia tai mitään tutkimuksia aiheesta, mutta luultavasti tulen tekemään myös sitä.

Yleisesti ottaen haluaisin siis käsitellä menneitä, mutta pitää katseen vakaasti tulevassa. Toivon voivani jättää menneet taakse niin, että ne eivät enää pääse vaikuttamaan elämääni. Uskon, että avain tähän on positiiviset kokemukset liikunnasta. Koitankin nyt keräillä niitä ja kasvattaa voimiani, sekä henkisiä että fyysisiä. :)

Terveisin,

Anniina