Noh, nyt olen taas päässyt sentään kiinni normaaleihin lenkkeilytapoihin vähän epämääräisesti menneen viikonlopun jälkeen. Hyvä niin. Mutta nyt lenkkeilykaverini ehdottikin jotain uutta: uintia.
Minähän en ole muistaakseni käynyt uimahallissa sitten yläasteen. Tarkoitus on ollut mennä, mutta enpä ole koskaan yksin viitsinyt, vaikka asun hyvin lähellä yhtä uimahallia. Suostuin tähän ehdotukseen ja heti alkoi vanhat kokemukset pyöriä päässä. Ja jännitys: mitähän ihmettä minun pitää ottaa mukaan? Miten siellä käyttäydytään? Miten koko homma ylipäänsä toimii?
Uinti oli ehkä se n:o 1 inhokkilaji koululiikunnassa. Siihen liittyy niin paljon ikäviä muistoja. Ala-asteella opettaja joka aina huusi ja pisti tekemään ikäviä asioita. Aina huomautti jos hyppäsin altaaseen ja pidin nenästä kiinni. Mikään ei ollut koskaan hyvää. Varmaan melkeinpä vihaan tätä kyseistä akkaa vieläkin. Hän vain huusi ja huusi.
Lisäksi muistan, että ala-asteella ihan aina äitini unohti ostaa uuden uimapuvun ja käytin vuoden vanhaa, joka ihan aina oli kulahtanut ja muuttui kastuessaan läpinäkyväksi. Ihan aina. Häpeä on siis hyvin iso osa uintimuistoissani. Ehkä siksi olen niin huolissani siitä, mitä otan mukaan, käykö bikinit vai pitäisikö olla kokouimapuku, pitääkö pestä hiukset yms yms.
Lapsuudenpaikkakuntani uimahallin vesi oli myös aina ihan jäistä, enkä ole ainoa, joka sitä väittää. Minä pienikokoisena tyttönä olin aina vartin verran ennen saunaan pääsyä sinertävä ja hampaani kalisivat. Tosi hauskaa.
Yläasteella homma ei ollut enää niin perseestä, mutta melkein. Tein perinteiset, eli valehtelin minulla olevan menkat. Näiden kaikkien muistojen jälkeen olen päättänyt, että jos saan lapsia, yritän tehdä uinnista heille mukavaa, ja jos se ei onnistu niin allekirjoitan kiltisti poissaololapun heille uintitunneille. Sen verran ikävää ja turhaa sekin touhu oli. En oppinut uintitunneilla kun yhden asian: selkäuinnin.
Saa nyt nähdä saanko uinnista positiivisempia muistoja tänään.
Terkuin,
Anniina
