Alkusanat

Kaikki me emme päässeet kokemaan koululiikunnan iloja. Älä ymmärrä minua väärin, kyllä minullakin koululiikuntaa oli ihan yhtä paljon kuin muillakin. Koko peruskoulun ajan ja lukiossa kaksi vuotta. Mitään iloja siinä ei vaan ollut. Nyt olen nämä muutama vuotta lukion jälkeen ollut lähes liikkumatta vedoten ties mihin kiireisiin. Ja kiireisenä olen itseäni pitänytkin opiskeluiden, harrastusten (ei liikunnallisten) ja työn puitteissa.

Mutta jos totta puhutaan, koululiikunta jätti minuun jonkunlaisen trauman. Enkä usko olevani ainoa Suomessa.

Kuvan omistaa BMW Golfsport

Olen yrittänyt muutamia kertoja aloittaa pysyvän liikunnallisen harrastuksen. Tai edes tehdä jotain yksittäistä. Minulla on sisäinen halu harrastaa liikuntaa ja olla urheilullinen, lisäksi jo eläkkeellä olevat vanhempani ovat nyt ottaneet aktiivisen otteen liikuntaan ja ovat katsoneet liikkumattomuuttani huolestuneina. Valitettavasti vain liikunnallinen itsetuntoni on aika lähellä nollaa ja nämä muutamat yritykset ovat tosiaan jääneet yrityksiksi. Niistä kerron tarkemmin lisää myöhemmissä kirjoituksissani.

Liikunnallinen itsetunto

Mitä se siis tarkoittaa jos liikunnallinen itsetunto on lähellä nollaa? Se tarkoittaa sitä, että olen kateellinen niille, joilla on hyvä kunto. Se tarkoittaa sitä, että häpeän omaa rapakuntoisuuttani ja olemattomia lihaksiani. Se tarkoittaa sitä, että en uskalla lähteä mukaan joukkueurheiluun, koska en osaa mitään ja pelkään muiden nauravan tai muuten katsovan minua alaspäin (tosin tätä tuskin tapahtuisi oikeasti, mutta se on absurdina pelkona päässäni). Se tarkoittaa sitä, että en uskalla liikkua muiden ihmisten edessä ja jännitän. Jännitän, jännitän, jännitän. Ja tämä jännitys aiheuttaa sen, että jonkun pyytäessä minua mukaan haluaisin niin kovasti sanoa kyllä, mutta sanon ”Minulla on valitettavasti muuta tekemistä” tai ”Olisipa kiva tulla, mutta jätän tällä kertaa väliin” ja toivon, että tämä joku puhuisi minut ympäri.

Ja kehtaanpa vielä väittää, että olematon liikunnallinen itsetuntoni juontuu lapsuuteni negatiivisista kokemuksista.  Lähinnä koululiikunnasta, mutta myös siitä, että vanhempani eivät koskaan kannustaneet minua mihinkään liikunnalliseen harrastukseen (muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta) ja olin koulussa auttamatta paska. Jos jotain koululiikunnassa opin, niin sen, että olen täysi paska. Kiitos vaan.

Minua ei koskaan kiusattu, mutta luulen, että tämä homma juontuu myös siitä kontrastista, että olin kaikessa muussa erittäin hyvä, mutta koululiikunnassa olin aina huonoin. Aluksi ajattelin, että ei kai minulla voi mitään traumaa tämän takia olla. Sainhan sentään kasin tai vähintäänkin seiskan liikunnasta. Mutta nyt kun katson näitä muutamaa vuotta taaksepäin, huomaan, että minulla on oikeasti ongelma. Minulla on pakko olla joku trauma, jos muistot lapsuudesta ihan konkreettisesti vaikuttavat siihen, että en liiku ja jännitän liikuntaan liittyviä tapahtumia. Se ei voi olla tervettä.

Katse eteenpäin

Kuvan omistaa allposters.com

Kuitenkin haluan olla normaali ja haluan nauttia liikunnasta. Haluan kokea sen ja noudattaa jotakuinkin terveellisiä elämäntapoja. Haluan, että kun olen vanha, pystyn pitkään liikkumaan omatoimisesti ja aivoni vielä raksuttavat. Haluan pystyä palaamaan normaalisti takaisin kuntoon mahdollisen sairastumisen, leikkauksen tai raskauden jälkeen. Näihin kaikkiin vaikuttaa peruskunto, joka minulla on siis olematon.

Nyt minusta tuntuu, että olen ehkä vihdoin onnistunut ottamaan itseäni niskasta kiinni. Juuri nyt tällä viikolla minulla on viimein sellainen olo, että haluan liikkua ja olen keksinyt mahdollisen terapiakeinon, jonka avulla alan vähitellen purkaa mielessäni olevaa blokkia eri liikunnan muotoja kohtaan. Tämän blogin perustin, jotta pystyn käsittelemään näitä asioita päässäni ja jakamaan mahdolliset onnistumiseni ja epäonnistumiseni teidän kanssanne, jos tätä blogia kukaan tulee lukemaan. Kirjoittamisen toimivuudesta voin sanoa ainakin sen verran, että olen jo nyt pelkästään tämän yhden tekstin kirjoittamisen aikana päässyt pyyhkimään tunnepurkauksen aiheuttamia kyyneleitä.

Positiiviset kokemukset avaimena

Tulen siis kirjoittamaan siitä, miten puran koululiikunnan minuun aiheuttamia negatiivisia tunteita ja miten liikunnallinen itsetuntoni (toivottavasti) paranee prosessin myötä. Katsotaan miten käy. Olen tässä muutaman viikon aikana päässytkin jo hyvään vauhtiin. En ole vielä lukenut vertaisteni kirjoituksia tai mitään tutkimuksia aiheesta, mutta luultavasti tulen tekemään myös sitä.

Yleisesti ottaen haluaisin siis käsitellä menneitä, mutta pitää katseen vakaasti tulevassa. Toivon voivani jättää menneet taakse niin, että ne eivät enää pääse vaikuttamaan elämääni. Uskon, että avain tähän on positiiviset kokemukset liikunnasta. Koitankin nyt keräillä niitä ja kasvattaa voimiani, sekä henkisiä että fyysisiä. :)

Terveisin,

Anniina