Kaikki alkoi seinäkiipeilystä

Kerron nyt vähän, mistä tämän kesän rohkeus liikuntaan alkoi. Todellakin siis tänä kesänä, juuri nyt parin viime viikon aikana, olen tuntenut oloni hyväksi ja ihan oikeasti huomaan kehittyväni. Olen vielä mieleltäni vielä vähän jumissa siinä, miltä liikkumiseni näyttää muiden edessä. Onneksi kuitenkin lenkkiporukka on niin hyvä, että en välitä yhtään, miten paskalta näytän heidän edessään. Ja kun juostessa on muuta tekemistä (juoruilu, juttelu, juoksemiseen keskittyminen) niin ei sitä kiinnitä huomiota vastaantulijoihin tai ohittajiin. Kun keskittyy johonkin muuhun, ei oikein välitä, miltä näyttää. Nyt kun jo neljä viikkoa on käynyt juoksemassa, huomaan, että niillä varusteilla ei muutenkaan ole mitään väliä.

Kuva täältä

Mutta kuitenkin, kaikki alkoi toukokuussa, kun yhdestä harrastuksestani tuntemani kaverit päättivät järkätä seinäkiipeilykerran. Ja kysyivät minua mukaan. Ja uskalsin sanoa kyllä. Seinäkiipeily kuulosti hauskalta ja toivon, että se voisi oikeasti olla hauskaa.

Kun päivä läheni, huomasin ajattelevani asiaa yhä enemmän ja enemmän. Entä jos mokaan? Entä jos olen paska? Entä jos minun vaatteeni ovatkin ihan erilaiset kuin muilla? Miten sinne pitäisi pukeutua? Käynkö suihkussa sen jälkeen? Enhän tiedä yhtään mitään tällaisten sosiaalisten tilanteiden pukeutumis- ja käyttäytymiskoodista. Kysyinkin kaveriltani, mitä pitäisi laittaa päälle.

Huomasin, että edeltävänä iltana jännittäväni ja hermoilevani. Ihan oikeasti. Siis hermoilevani sitä, että vietän seuraavana päivänä pari tuntia läheisten kavereideni kanssa seinäkiipeillen. Oli vaikea nukahtaakin. Pyörittelin päässäni skenaarioita, joissa mokaan tai joku sanoo minun olevan surkea. Vaikka kyse oli kavereistani, eikä heistä varmaan kukaan koskaan sanoisi toisen olevan surkea. Silti jännitti.

Seuraavana päivänä koitin kovasti miettiä mitä otan mukaan. Otin shampoot ja muut, koska en tiennyt, kuinka hikinen sitä onkaan sen jälkeen. Matkalla paikalle huomasin, että olin hermostuksissani unohtanut pyyhkeen. Enkä missään nimessä halunnut olla myöhässä. Onneksi ehdin poiketa kauppaan ostamaan uuden sellaisen.

Ei me nyt ihan näin vaikeita seiniä menty :)

Paikalle saavuttuani tunsin olevani kaikkea muuta kuin kotonani liikuntakeskuksessa. Tuli vähän samanlainen olo kuin urheiluvälinekaupoissa, että muut näkevät ulospäin, miten epäliikunnallinen olenkaan. Löysin tuttuni, vaihdoin vaatteet pukkarissa (ja olivat ne ihan hyvät vaateet) ja menin kiipeilyseinien luokse.

Minua jännitti ihan hirveästi. Niin hirveästi, että sanoin siitä kaverilleni ja aloinkin yhtäkkiä itkeä. Muut luulivat, että jännitän korkeita paikkoja. Minä jännitin koko sosiaalista tilannetta. Tunsin olevani punainen ja koitin kovasti rauhoittua. Joku tarjosi minulle paperinenäliinan ja toinen tuli kysymään, onko jotain sattunut. Hengittelin ja yritin päästä yli yhtäkkisestä tunnepuuskasta. Lopulta rauhoituinkin kun sain hetken olla rauhassa ja järkeillä tilannetta. Tämä on aika selkeä esimerkki siitä, mitä liikunnan jännittäminen minulle todellisuudessa on. En oikein osaa sanoa mistä tunnekuohahdus johtui; oliko se juuri jännitys vai se, että olin vihdoin tekemässä jotain mikä oli minulle aika big thing, eli olin ylittämässä itseni, vai kumpaakin?

Itse kiipeily oli hauskaa. Ja olinkin aloittelijaksi varsin hyvä (tai ehkä kaverini vain sanoi niin saadakseni oloni hyväksi). Tunsin, että liikunta voi oikeasti olla kivaakin. Kiipesin kaksi helpointa seinää ihan ylös asti ja tunsin saavuttaneeni jotain. Sellaista tunnetta en muista koskaan kokeneeni liikuntaan liittyen. Se oli todella hyvä päivä ja sellainen ensiaskel, jonka ottamisen jälkeen uskalsin pyytää yksiä toisia kavereitani lenkkiseuraksi. Se oli ensimmäinen oikea positiivinen liikuntakokemus.

Terveisin,

Anniina